Ajan hengen esiinpäästämättömät totuuden maailmaantuojat muuttuvat lopulta vihaisiksi sotilaiksi kun katkeruus kääntää ajan pyörää seuraavaan kierrokseen. Silloin maailman muutos tuodaan esiin väkisin, vääristyneenä, mutta myös tuho nostaa maailman lopulta sille portaalle, joka on tarkoitus määräajassa saavuttaa.

”Sotilaita” on monenlaisia, mutta heille on leimallista voima ja viha. Heidän oma nousuvoimansa on loppu. Kaikkia koetuksia ei läpäisty. Kääntyminen on tapahtumassa. Sitä ennen he palavat kuin supernova ja luovuttavat kerätyn karmansa valon maailmaan väkevästi. He pelkäsivät, karttoivat, ponnistivat, mutta nyt on aika muuttua ulkoiseksi kohtaloksi ja noustava myöhemmin, sillä epäonnistuneiden koetusten eliminoimat toimintaelimet ovat kuolleet. Säilyttää ei voi:

”Nyt on mentävä yksin, kulkee pitää ilman varjoo, osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin sen on tultava loppuun, nyt on aika.

Viimeiseen tiimaan, tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista jonka raajat kuolleet on, tän täytyy mennä näin vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää, mutta tiedän et on turhaa armoo viivyttää.” (Apulanta – Armo)