Oivaltajan, eli oivaltamisen tavalla maailmaa lähestyvän tunnistaa siitä, että hänelle ei tarvitse täsmentää, hän ymmärtää tarkoitetun helposti pienimmästäkin viitteestä.  Skeptismin suuntaan ajautunut ja omaksutun tiedon juurettomaan ja ulkoa asetettuun laatuun tottunut on puolestaan jäykkä täsmentämistä ja käsitepönkitystä tarvitseva muisteluajattelija, jonka maailmanhahmotustapa on yleensä kallellaan yksipuolisen matemaattisluonteisen nörttiysautismin suuntaan. Varsinainen ongelma on siinä, että viimeksi mainitut eivät yleensä lue saatikka ymmärrä rivien väliin piilotettuja esityksiä. Jos lukevat, esitys näyttäytyy heille epätäsmällisenä haihatteluna ilman todistettavuuskelpoisuutta. Kyseiset ihmiset kuuluvat niihin, jotka saarnaavat tieteen ylivertaisen ja ainoan metodin välttämättömyyden puolesta, ja koska he näkevät maailman kurinalaisen tiukasti oman keinotekoisesti sovitun lähestymistapalinssinsä läpi, arvottavat muiden maailmanhavaitsemistapaa väärin. He tulevat asettaneeksi oivaltajat ja huuhaaistit samaan lokeroon. Näin syntyy syvyysulottuvuuden puute ja osittunut näennäisasiallinen puusilmäkriittisyys hallitsee maailmaa, eikä pinnallistavalle täsmentämistarpeelle näy loppua. Subjektiivista syväoivallusta siirretään pakonomaisesti objektiivisen yliepäilyn katselukulmaan ja lopputulema sen mukainen.