Nykyään katsotaan paljon elokuvia ja sarjoja. Niillä on todellisuudentajua lievästi vääristävä vaikutus. Yksi syistä on se, että henkilökuvat ovat erikoisuutta tavoittelevia, yllättäviä, yksipuolisia – ja siksi vääristyneitä. Vankilasta juuri vapautunut poikaystävä osoittautuu lopussakin suunnattoman epäitsekkääksi ja rakastettavaksi, täydelliseksi mieheksi. Joku sanoo: ” mikään ei ole niin mustavalkoista, on se mahdollista”. Juuri niin onkin: henkilökuva on itsessään mustavalkoinen ja yleisestä normaalista irti revitty: mahdollinen, mutta vain ääritilanteessa. Tämän tyyppiset väärät henkilökuvavaikutelmat, joita elokuvissa on genren eräänlaisen äärimmilleen kehittymisen seurauksena runsaasti, vinouttavat niitä paljon katsovien mieliä ja vaikka fakta ja fiktio kyetäänkin yleensä pitämään erillään melko hyvin, kyseiset piilovaikutukset vyöryvät mieliimme arvostelukyvyttömyyttä luoden ja siten elämän työkalupakkia hämmentäen. Asian pihvi ei siis ole yksittäisessä esimerkissä, vaan sen avulla kerrotussa kokonaisuudessa. Eri asia on sitten se, kykeneekö sitä vahvan elokuvasympatian syystä vastaanottamaan:

Monet ovat eri mieltä tarkemmin katsottaessa, paitsi sympatia- ja antipatiasyistä, myös vallanlisäämis ja ”puolitietoisesta erimieltäolemishalusta”. Itselle edullinen tilanne aikaansaadaan juurikin usein pienen väärinymärrysväännön, tai muun ymmärryshaluttomuuden keinoilla. Samaa mieltä oleminen ja tarkoitettuun ytimeen pyrkiminen ovat monille jostakin tunnistamattomasta syystä vastenmielisiä toimia ja ennen pitkää syntyy poikkipuolisen sanan sanomishalu, joka siis luodaan tarkemmin katsottaessa keinotekoisella tavalla. Tämä prosessi on sidottu sisäiseen tunnustuksensaamis- ja maineenluomishaluun, mutta se esiintyy väärässä paikassa: puhtaan totuuden kriteerin pelikentällä: Se käyttää totuutta pelinappulanaan. Maailmamme on sitä täynnä ja se edelleenheijastuu takaisin elokuvateollisuuden tarjontaan. Kaikkea tätä pidetään normaalina, eikä ole aikaa huomata, että elämme itseään ruokkivan pedon dystopian alaisuudessa. Elokuvat eivät kehity terveeseen suuntaan ja paljon niiden parissa viettävä asuu lumotussa todellisuudessa, joka tunkee sarviaan myös arjen tapaan ajatella.