Ns. ”pelkoinhoajatuksia” on monenlaisia ja ne ovat yhteiskunnallisia tabuja joista ei puhuta, mutta niitä on elämän jossakin vaiheessa periaatteessa kaikilla. Ne syntyvät sisäisten paineiden tuloksena ja koska ne ovat luonteeltaan pelkkiä ajatusvirikkeitä, ne eivät ole luonnoltaan oikeasti vaarallisia, vaikka eivät olekaan tervetulleita vieraita tajunnan mieliajatusten keskelle. Niiden käsittelyyn tarvitaan kolmea keinoa.

1. Tukahduttamaton koskemattomuus.

2. Toiminnan pitäminen samanlaisena, kuin se olisi ollut ilman ”pelkoinhovirikettäkin”.

3. Ongelman väljähtäminen ja rakenteellisen rakoilun odottelu, tulokseen pyrkimättä.

Koska kyseiset virikkeet ovat kuitenkin myös estyneen luovan energian vinoutuneita ilmauksia, on tarjolla myös neljäs kohta: Ne ovat ottaneet mielessä luovuuden paikan ja saattavat ilmetä, jos luova työ puuttuu elämästä (varsinkin luovilla ihmisillä). Yhteiskunnan toimintaa passivoiva ympäristö kannustaa tähän. ”Pelkoinhoajatukset” voivat hyvin passiivisessa ympäristössä, jossa omaa luovaa ponnistusta ei tarvita. Luovan työn aloittaminen kääntää siis virtaa olennaiseen ja syö tilaa väärän tajuntadynamiikan ”virheilmoitukselta”. Lopuksi tarvitaan vain näissä edellä mainituissa kolmessa kohdassa pysymistä, odottelua ja lopputulokseen kiintymättömyyttä.

Pelkoinhovirike itse ei voi aikaansaada pelottelemaansa toimintaa (ei vaikka pelottaisi niin että vatsaa vihloo), mutta sen välttely on ruokkinut sitä jo jonkin aikaa. Ts. sitä vastaan taistelu ja toiminnan pelon vuoksi muuttamien ovat sitä vahvistaneet ja tehneet siitä kaiken keskiössä elävän ”pelkomörön”. Kun ryhtyy kohtelemaan sitä em. tavalla, eli tietyssä mielessä ”kantaaottamattoman reagoimattomasti”, ongelma tavallaan säikähtää ja yrittää voimistaa vaikutustaan. Siksi alussa on vaikeaa pysyä em. suunnitelmassa. Pelko siis saattaa vahvistua, viestiäkseen ettei kannata tehdä näin. Ennen pitkää kuitenkin huomaa sen rakenteen väljähtymistä ja helpotusta. On tärkeää muistaa, että virikeongelma nostaa kuitenkin taas myöhemmin päätään, juuri kun siitä luuli päässeensä. Myös tämä on normaali vaihe. Vuosienkin päästä saattaa sama häiriövirike ilmaantua, mutta siitä ei enää välitä koska tietää sen turhaksi ja että sillä ei ole valtaa. Sama reagoimattomuus, eli virikkeeseen koskemattomuus, ”antaa oleminen” ja toiminnan muuttamattomuus, sekä se luova elämäntapa pitävät ihmisen varmasti turvassa, sillä kuten eräs tämän mekanismin oivaltanut suuri sielu totesi: ”Onnellisia ovat ne, joita vihataan ja vainotaan muttei ole paikkaa johon heidät ahdistettaisiin”.