Kun arkipäivän asioita ja merkityksettömyyttä naamioi hienoon kieleen ja vaikeatajuiseen epäselvään ilmaisuun, ne näyttävät syvällisiltä. Kun todellisesta syvällisyydestä kertoo mahdollisimman pelkistetysti, iskevästi ja selkeästi, nämä näennäissyvällisyyshenkilöt halveksuvat sitä onttona ja epä-älyllisenä: he uskovat mieluummin hienon kielipeliluonteisen retoriikkakikkakielen syvällisyyshähmäisyysvaleeseen. Kirjallisuuden epäselvään sekavuuteen naamioitu tyhjä tekosyvällisyys on siksi vallankahvassa ja perimmiltään egonsa sanomaa saarnaavat saavat kuolemattoman maineen, kunhan muistavat sanoa käsittelevänsä jotakin rappiotrendien aallonharjalla olevaa. Sekin on kuitenkin usein vain sivuseikka, sillä katsokaa minua, määrää merkitysköyhäksi muuttuneen ”totuuden” suuntaa.